maanantai 2.8.2021 | 12:34
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Kolumni

Eliisa Pihlaja-Vihelän kolumni: Kirvelyä ja ylävitosia – "Metsästys on opettanut minulle ennen kaikkea nöyryyttä"

Ti 4.5.2021 klo 18:00

Keski-ikäisenä mielen valtaa aavistus siitä, että elämä ei enää yllätä. Kaikki suuret tunteet on koettu, ja edessä on enää seesteinen ikääntyminen. Joskus sitä kuitenkin erehtyy, onneksi.

Itselläni lähtölaukauksena uuteen toimi metsästäjäntutkinto, jonka suoritin heinäkuussa. Sen myötä syksyinen viikonloppuelämämme keskittyi lähinnä metsään. Elokuun kuljin mieheni mukana ampumaradalla, ja syyskuussa päästiin tositoimiin.

Ensimmäinen metsästysreissu alkoi käsittämättömän hyvissä tunnelmissa: jo metsäautotieltä näimme hakkuuaukion puissa teeriä. Jätimme auton kauemmas ja kyyristelimme metsän puolelle. Pääsimme ryömien sopivan mättään taakse. Käänsin aseen jalat ja asettelin sen tukevasti kummun päälle. Adrenaliini pakotti suonissani, kun löysin ristikkoon ylimmän linnun. Tähtäsin. Tähtäsin. Ja laukaisin. Pelästyneenä linnut nousivat siivilleen.

Olin ampunut ohi.

Kun sitten myöhemmin syksyllä ammuin ensimmäisen teereni, ja sileäkarvainen noutajamme sen reippaasti haki, onnistumisen tunne oli ihmeellinen. Maaäidin ruokkimaa luomulihaa pataan.

Toinen mieleenpainuva reissu ajoittui marraskuun alkuun. Olimme etsineet lintuja tuloksetta koko aamupäivän. Lunta oli vastukseksi asti. Vilutti. Olimme jo luopumassa toivosta, kun viimein näimme kolmen teeren istuvan korkealla puussa. Mittasimme etäisyyden. 146 metriä.

Mene vain, kannusti mies. Lähdin etsimään ampumapaikkaa. Kuljin kyyryssä nuorten kuusten ja risujen joukossa. Totesin, että puiden seasta en ampumapaikkaa löytäisi. Ainoa vaihtoehto oli mennä aukonreunalle mahalleen.

Siirryin asemiin. Kohmeisin sormin latasin aseen. Maalla oli juuri niin kylmä syli, kuin se suojalumesta on. Maailma pysähtyi kuitenkin näkymään ristikossa: puussa istui vielä ainakin yksi lintu. Tähtäsin. Pidätin hengitystä. Korjasin asentoa. Tähtäsin uudelleen ja laukaisin.

Asepussin päälle tuettu aseeni heilahti. En nähnyt, mitä tapahtui. Mies huuteli radiopuhelimeen, että osui. Pian koira tuli luokseni. Sen suussa oli ukkoteeri.

Metsästys on opettanut minulle ennen kaikkea nöyryyttä. Tuo tunne tekee hyvää nykyihmiselle, joka on teknologian avulla tottunut hallitsemaan ympäristöään. Metsässä taas on mukauduttava kaikkeen, mitä ei voi hallita.

Syksyn aikana olen rämpinyt, kahlannut ja kompastellut. Palkintona on usein ollut vain näky siivilleen nousevista teeristä. Todennäköisyys saada saalista on samaa tasoa kuin ässäarpavoitto. Silti aamuhetki suon laidassa on jotain, mitä ihmisen rakentama ympäristö ei voi tarjota.

Kun seuraava metsästyskausi koittaa, edessä on ehkä jokunen onnistuminen mutta varmasti myös pettymyksiä. Riski kannattaa ottaa, sillä jos jossain niin metsässä ihminen tuntee olevansa elossa.

Eliisa Pihlaja-Vihelä

#

Kommentoi 0 Kommenttia

Kommentointi on vain tilaajille.

Juttua ei ole vielä kommentoitu.