sunnuntai 6.12.2020 | 03:02
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Kolumni

Kari Kangasharjun kolumni: Haukkoja ja kyyhkyjä

Ti 17.11.2020 klo 18:00

Olet lukenut 1/5 ilmaista artikkelia.

Sepelkyyhkyn viisitavuinen huhuilu kesäpäivinä on nykyään tuttu ääni joka puolella seutuamme, mutta laji on yleistynyt täällä vasta viime vuosikymmeninä. Näin sepelkyyhkyn ensimmäisen kerran 25.4.1975 klo 7.20. Kyyhky tuli muuttomatkalta etelästä päin ja lensi ylitseni kohti Kirkonkylän pohjoisosaa. Seuraavan vuoden syksynä löysin siltä suunnalta jo kaksi pesää ja lentokykyisiä poikasia. Siitä lähtien kyyhkyjä on näkynyt säännöllisesti.

Sinitiainen on toinen yleistynyt lintu. Tämän uuden tulokkaan näin ensimmäisen kerran lintulaudalla vuonna 1976. Toisin on kottaraisen laita. Se oli vuodesta toiseen muuttolinnuista ensimmäinen, ja syksyllä niiden parvet hämärsivät taivaan, mutta nykyään kottaraiselta näyttävät linnut ovat mustarastaita. Niistä taas ei löydy yhtään ainutta havaintoa 46 vuotta vanhoista muistiinpanoistani.

Ensimmäisiä kokemuksiani linnuista oli haarapääsky, joka räpiköi navetan ikkunan sisäpuolella. Pääsky oli lämmin, ja tunsin sen sydämen sykkeen. Vein linnun ulos kämmenien sisässä ja päästin lentoon. Mummu sanoi, että lintu tulee vielä kiittämään sinua. Parin tunnin päästä olin sisällä, ja silloin haarapääsky kävi napauttamassa ikkunaruutuun. Ajattelin, että se oli sama lintu, kun mummu kerran niin sanoi.

Ne hetket ovat sykähdyttäviä, kun linnut ottavat itse kontaktia. Leppälintu tuli melko lähelle tunnistettavaksi, kun makasin laavulla keväisenä päivänä maastopuku päällä. Suoraan muuttomatkalta tullut lintu istahti hetkeksi mahani päälle. Vuosia sitten nostin maasta harmaasiepon hätyyttämän perhosen. Silloin lintu tuli takaisin, räpytteli vähän aikaa paikallaan ja nappasi perhosen suoraan sormistani.

Punarinta on salaperäinen lintu. Syksyllä sen tunnistaa siitä, että sitä ei näy. Kuuluu vain säksätystä lähettyviltä, mutta aina on edessä oksia näköesteenä. Mutta eräänä ankeana ja hämäränä lokakuun päivänä punarinta piristi mieltäni, kun asettelin yksin kaivonrengasta toisen päälle käsipelillä. Renkaat olivat pieniä 600-millisiä, mutta painoa oli silti 150 kg. Millään ei meinannut riittää kaksi kättä, kun piti yhtä aikaa pyörittää, nostaa ja asetella tarkasti kohdalleen. Silloin epätoivon lähestyessä lähestyi myös punarinta hypellen metrin päähän minusta katselemaan työtäni. Aina kun renkaan asettelu epäonnistui, lintu häipyi, mutta uuden yrityksen alkaessa se lähestyi taas yllättäen eri suunnalta. Tätä jatkui niin kauan, kunnes työ tuli valmiiksi.

Pari vuotta sitten olimme kahden miehen kokoonpanolla Tikkakoskella seuraamassa Ilmavoimien 100-vuotisjuhlan hienoa lentonäytöstä, jossa eri maiden lentokonevalmistajat mainostivat koneitaan Suomen seuraavaa hävittäjähankintaa varten. Konemerkkejä olivat ranskalainen Tuulenpuuska, eurooppalainen Hirmumyrsky, ruotsalainen Aarnikotka, amerikkalainen Super-Herhiläinen ja Salamointi sekä loistavana taitolento-osastona esiintyi myös suomalainen Keskiyön Haukat. Päähuomioni vei kuitenkin urhea kiuru, jolla oli pesäpaikka kiitoradan ja suoja-aidan välisellä nurmikolla lähellä yleisöä. Koko päivän kuului koneiden jylinän läpi kiurun kirkas liverrys.

Kari Kangasharju

#