Paikallisuutiset

Haapavesi-lehden uudelleenjulkaisu: Raisa Cacciatore löysi isoisänsä – Moni asia jäänee mysteeriksi meijeri-isännöitsijän ja haapavetisen talontytön sadan vuoden takaisessa kohtaamisessa

Haapavesi-lehti kirjoitti vuosina 2008 ja 2009 pariin otteeseen espoolaisen lastenpsykiatri ja tietokirjailijaRaisa Cacciatoren, os. Alatalo, ponnistelusta löytää tietoja isoisästään, josta perheessä ei koskaan puhuttu.

Työstettyään elämäänsä terapiassa Raisa Cacciatore oli alkanut pohtia vaietun perhesalaisuuden vaikutuksia.

– Isän kokemat tunteet, kuten ahdistus, välittyivät minuun. Mutta siihen aikaan lapsien piti olla kilttejä ja hiljaa, eli en kysynyt isältä asiasta.

MAINOS - juttu jatkuu mainoksen jälkeen

MAINOS - mainos päättyy

Toissa maanantaina, 25. tammikuuta 2019 Raisa sai sähköpostin, joka päätti vuosikymmenen kestäneen etsimisen: kuopiolainen sukututkimuksen harrastajaMarjatta Huuhtanen kirjoitti kuullensa ”Alatalon pojasta”, jonka hänen ukkinsa Janne Laurila oli nuorena miehenä laittanut alulle.

Raisan isä, Orvo Johannes Alatalo syntyi Haapavedellä vuonna 1918. Orvon äiti oli Ida Johanna Alatalo, maatalon tytär. Haapaveden kirkonkirjoissa ei ole tietoja Orvon isästä, ainoastaan senaikainen avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsen nimitys ”äpärä”.

Ida lähti pari kuukautta Orvon syntymän jälkeen Helsinkiin. Orvo jäi isovanhempiensa ja enojensa kasvatettavaksi.

Orvo tiesi isänsä nimen, mutta vaikeni siitä omille lapsilleen, kuten kaikesta muustakin menneisyyteensä liittyvästä. Orvo kuoli vuonna 1983.

MAINOS - juttu jatkuu mainoksen jälkeen

MAINOS - mainos päättyy

Raisan veljen, Petteri Alatalon vauvakirjaan on vuonna 1954 merkitty isän käsialalla isänisäksi Janne Laurila. Lisäksi Raisan hallussa on vanha arkunkansi, josta Orvo oli todennut, että se on ainoa asia, jonka hän on isänsä suvulta saanut.

Siinä kaikki mitä Raisa kymmenen vuotta sitten isoisästään tiesi.

Isästään Raisa kertoo seuraavaa: Orvo Alatalo oli etevä koululainen. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Haapaveden yhteiskoulusta vuonna 1938 ja muutti saman tien pois paikkakunnalta. Häntä oli kiusattu koulussa pilkkanimillä. Kun hän ei poikien seuraan kelvannut, hän oli tyttöjen kanssa hyvä ystävä. Läheisiä olivat mm. Aune Staudinger, Toini Brotherus ja Anneli Murhu.

Raisa kertoo kuulleensa, että Orvo oli mielenkiintoinen, ajatteleva, hauskannäköinen poika joka pukeutui hyvin. Haapaveden katukuvassa Orvo oli ensimmäinen, joka esiintyi golfhousuissa. Orvo auttoi mielellään muitakin opinnoissa ja teki maatilan töitä.

MAINOS - juttu jatkuu mainoksen jälkeen

MAINOS - mainos päättyy

Aikuisena Orvo vaihtoi etunimensä Jussiksi. Hän opiskeli ekonomiksi ja myöhemmin hammaslääkäriksi ja toimi Tikkurilassa ammattinsa pidettynä ja arvostettuna harjoittajana. Orvo oli sotaveteraani, sotilasarvoltaan reservin luutnantti.

– Muistaakseni isä sanoi joskus olleensa viisi joulua peräkkäin sodassa. Mutta niistäkin asioista hän vaikeni.

Orvon äiti Ida Alatalo teki Raisan tietämän mukaan konttoritöitä Helsingissä. Hän kuoli vuonna 1960. Poikaansa hän tapasi harvakseltaan.

– Isällä ja Idalla oli muodolliset suhteet. Niihin ei liittynyt lämpimiä tunteita. Isä oli enojen ja mummon kasvattama, sekä äidin että isän hylkäämä, mikä oli aika tavallista siihen aikaan.

– Jotenkin semmoinen yksinjätetyn pikkupojan oloinen isä oli koko ikänsä.

Toissa maanantain jälkeen Orvo Johannes eli Jussi Alatalon isästä Janne Laurilasta on selvinnyt Raisalle muun muassa tämä:

Juho, jota Janneksi sanottiin, syntyi Laurilan tilalle Lumijoelle 26.8.1892. Hän oli toiseksi nuorin kuuden lapsen sisarussarjasta.

Juho kävi kansakoulun Lumijoella, ja hänen todettiin olevan lahjakas ja innostunut oppimaan lisää. Veli Jaakko Valdemar jäi hoitamaan kotitilaa ja Juhon osuus tilasta maksettiin kouluttamalla hänet. Hän lähti opiskelemaan opettajaksi Kajaanin seminaariin, mutta joutui lopettamaan heikkojen silmiensä takia.

Juho siirtyi meijerialalle harjoittelemaan ensin Lumijoen ja sitten Tyrnävän meijereissä. Meijeritutkinnon hän suoritti Kokkolassa.

Tämän jälkeen hän tuli Haapaveden meijerin isännöitsijäksi. Haapavedeltä hän jatkoi vuonna 1918 Lumijoen meijerin isännöitsijäksi ja avioitui siellä Martta Johanna Kamulan kanssa vuonna 1919. Avioliitto päättyi traagisesti kaksi vuotta myöhemmin: Martta kuoli synnytykseen ja samalla kuoli myös lapsi.

Juho Laurila avioitui uudelleen vuonna 1922 Elin Maria Mäen kanssa. He saivat neljä lasta. Yksi näistä lapsista on edelleen elossa.

Juhon ammattiura jatkui meijeri-isännöitsijänä Oulussa ja Kemijärvellä. Hän kuoli vuonna 1940 äkillisesti aivohalvaukseen kesken työpäivän.

Juhon lapsenlapset, Raisan serkut, ovat kertoneet lisäksi, että Juho oli matemaattisesti lahjakas ja siksi taitava meijerien taloudellisen tilanteen vakiinnuttamisessa. Hän hoiti myös lukuisia sivutoimia menestyksekkäästi.

Luonteeltaan Juho oli herkkä, leikillinen, musikaalinen, lapsirakas ja pidetty. Hän kirjoitti tarinoita ja runoja. Hän opetteli ristipistojen teon ja teki mm. ison Taistelevat metsot -työn.

Hän oli tarkka pukeutumisessaan ja asu oli aina tyylikäs. Kesäisin hänellä oli aina täysin valkoinen puku, valkoinen hattu ja kävelykeppi. Hän osti aina myös vaimonsa ja lastensa vaatteet. Hän oli kiinnostunut kirjallisuudesta ja taiteesta, joten kotona oli kirjoja ja tauluja.

– Tämä kaikki on uutta ja ihmeellistä, Raisa sanoo. Petteri-veljensä kanssa hän on katsellut valokuvia uusista serkuistaan. Yksi heistä on hyvin paljon Orvo-isän näköinen silmien seudulta ja poskipäiltä.

Sekin on selvinnyt, miksi Orvo, Raisa ja Petteri ovat pitkänhuiskeita toisin kuin Haapaveden Alatalot. Janne oli pitkä ja niin ovat hänen jälkeläisensäkin.

Miten yhteys sitten tuli ilmi Janne Laurilan jälkeläisille. Jannen tyttärentytär Marjatta Huuhtanen kertoo, että hänen Hilkka-tätinsä, Jannen tytär, oli jo vuonna 2006 sukutarinoitten ja vanhojen valokuvien tiimoilta yhteydessä Lumijoelta kotoisin oleviin serkkuihinsa. Hilkka oli silloin jo 80-vuotias.

Lumijoen sukulaisilta Hilkka oli saanut vihiä vanhasta sukusalaisuudesta, Jannelle avioliiton ulkopuolella syntyneestä lapsesta, ja selvitellyt edelleen asiaa. Hän sai selville, että hänellä on velipuoli nimeltään Jussi Alatalo ja että tästä oli tullut hammaslääkäri. Olipa hän saanut käsiinsä hammaslääkärimatrikkelinkin, josta veljen tiedot löytyivät.

Ihan varma Hilkka ei sukuyhteydestä kuitenkaan ollut, joten asia jäi silleen. Hilkka kuoli vuonna 2007.

– Äidilleni Hilkka oli vihjaissut asiasta, mutta äitini ei ollut ottanut asiaa todesta, Marjatta Huuhtanen kertoo.

– Meni aikaa ja minä kiinnostuin sukututkimuksesta. Sain yhden veljistäni, Maurin innostumaan asiasta ja yhdessä hänen ja hänen vaimonsa kanssa olemme siitä lähtien selvitelleet asioita, Marjatta kertoo.

Parin viime vuoden aikana Marjatta ja Mauri vaimoineen ovat saaneet käsiinsä samaisen hammaslääkärimatrikkelin ja ekonomiliiton matrikkelin ja selvitelleet Janne-ukkinsa tarinaa ja liikkeitä Lumijoen ja Haapaveden alueilla. He ovat jo hyvän aikaa olleet varmoja, että olivat löytäneet enon ja itselleen uudet serkut, Raisan ja Petterin.

– Emme tienneet mitään Raisan etsinnöistä. Olimme toki lukeneet monia hänen haastattelujaan lehdistä, mutta jotenkin se ei ollut jäänyt mieleen.

– Yhteydenottoa harkitsimme turhankin kauan. Emme olleet varmoja miten asiaan suhtaudutaan, ja ainahan sekin pelko oli ilmassa, jos kuitenkin olemme väärässä. Lopulta minä vain sain tarpeekseni tästä vatvomisesta ja päätin kirjoittaa sähköpostiviestin Raisalle.

Sekä Raisa ja Petteri että Marjatta kuvailevat tunteita uusien sukulaisten löytymisestä iloisiksi ja innostuneiksi.

– Äitini on ollut hieman hämmentynyt, mutta hänellä on ikää jo 92 vuotta. Tuossa iässä uuden veljen löytyminen ja sen mukana muuta sukua tuntuu varmasti vähän epätodelliselta, Marjatta Huuhtanen kertoo. Hänen äitinsä oli todennut avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten ollen aikoinaan suuri häpeä ja asia, josta ei puhuttu.

– Äitini oli perheensä nuorin ja isän pikku-Eeva. Ei hänellä ole muita kuin hyviä muistoja isästään. Äiti ei vain pysty ymmärtämään, miksi hänen isänsä, joka oli tavattoman lapsirakas ja perheessä se vanhempi, joka piti lapsia aina sylissä, olisi hylännyt lapsensa. Tämä jäänee nyt mysteeriksi, ellei vielä löydy jostakin joku, joka tietää.

Monta kysymystä on edelleen vailla vastausta – ja suurin osa niistä jäänee ikuisesti arvoituksiksi.

– Minkälainen tilanne Haapavedellä on ollut vuonna 1918? Onko salailun syynä olut ylpeys vai häpeä? Mitä tunteita heillä on ollut? Kuka on tiennyt ja kuka on tehnyt minkäkin päätöksen? Raisa Cacciatore kysyy.

– Onko Ida ollut meijerissä töissä? Onko Ida itse päättänyt pitää tiedon vain itsellään? Emme tiedä, tiesikö Janne, että hänellä on poika, kun hän vuonna 1918 lähti pois Haapavedeltä eikä tunnustanut Orvoa. Hän on kuitenkin ollut lapsirakas ihminen. Onko Jannella ehkä ollut jo tuleva vaimo kihlattuna?

Miltä Jannesta on mahtanut tuntua vuonna 1921, vaimon ja lapsen kuoleman jälkeen, jos hän on tiennyt Orvo Alatalon olemassaolosta?

Mitä Marjatta arvelee – mahtoiko hänen Janne-ukkinsa tietää aviottomasta pojastaan?

– Emme voi tietenkään varmuudella sanoa asiasta yhtään mitään. Mutta outoa on, että isoisän ensimmäinen lapsi avioliitossa mummini kanssa sai nimen Arvo Johannes, ja oli jo olemassa Orvo Johannes.

Raisaa mietityttää myös, miltä hänen isästään on tuntunut se, että hän on tiennyt isästään mutta ei ole voinut siitä puhua. Hän ei tiedä, missä vaiheessa ja miten paljon Orvo on Janne Laurilasta tiennyt. Onko hän ehkä seurannut isänsä elämänvaiheita ja tiennyt avioliitoista ja lapsista?

– Sukututkimus on tullut veljelleni ja minulle tosi tärkeäksi ja hauskaksi harrastukseksi. On tärkeätä tietää, mistä on tullut. Tässä löytää kaikenlaisia ihania ja murheellisia tarinoita matkan varrelta, Marjatta kertoo.

– Juurten tunteminen ei tietysti arkipäivää muuta, mutta antaa tunteen siitä, että kuuluu sukupolvien ketjuun ja on osa jotain suurempaa.

– Samalla kun tunsimme suurta iloa, tuntui myös tosi surulliselta, että niin paljon aikaa oli kulunut ja niin monta kuolemaa oli tullut ennen kuin asia selvisi. Olisi ollut hienoa tavata. Turha salailu on tuonut mukanaan niin paljon surua ja tukahdutettuja tunteita, Marjatta pohtii.

– Tämä on niin totta! Niin paljon hämmennystä ja kysymyksiä ja syrjässä olon tunteita kaikki nämä vuodet, Raisa sanoo. Häntä harmittaa, että ei ehtinyt tavata Hilkka-tätiään, jolla olisi ehkä ollut enemmän tietoja sadan vuoden takaisista tapahtumista.

– Syynä on myös oma elämä: näihin asioihin herää siinä viidenkympin korvilla, että olisipa ollut kiva tietää ja miksi en koskaan kysynyt. Elimme ja kasvoimme salaisuuden alla. Oli itsestään selvä, että asioista ei puhuttu. Ja vanhat jutut eivät nuorena niin kiinnostaneet.

Raisa kertoo tuntevansa sääliä isäänsä ja isoisäänsä, Jussia ja Jannea kohtaan.

– Paljonko tuskaa he kantoivat koko elämänsä? Ja ehkä isänkaipuuta, pojan kaipuuta, surua. On ollut vain pakko kovettaa mielensä. He olivat pakotetut syystä tai toisesta tukahduttamaan tunteensa ja isä kasvatti siihen meitäkin.

Nyt Raisa on iloinen mahdollisuudesta heittää vanhat kummitukset nurkkaan. Petteri ja hän odottavat uusien sukulaisten tapaamista.

Juttu on alunperin julkaistu Haapavesi-lehdessä 6.2.2019

Kommentoi Ilmoita asiavirheestä