Paikallisuutiset

Katariina Anttilan kolumni: Haapavesi-suhteeni kriisiytyy rantojen mutavellissä, mutta paikallishistorian tunteminen helpottaa

Kuva:

Parin vuoden sisällä ohittuu rajapyykki, jonka jälkeen olen asunut yli puolet elämästäni Haapavedellä. Useimpina päivinä tunnen itseni jo varsin haapavetiseksi. Keski-Suomen tytön kotiutumista ovat auttaneet rakkaat ihmiset, mielekäs työ, maaston korkeuserot ja järvet.

Toisaalta juuri järvien äärellä suhteeni Haapaveteen useimmiten kriisiytyy: Esimerkiksi silloin kun seison uimarannalla enkä ole vielä kastellut edes polviani, mutta varpaat katoavat näkymättömiin. Tai kun keskellä Kirkkojärveä soutuvene tömähtää mättääseen – ei siis karahda karille niin kuin "oikeilla" järvillä.

Kriisiä pukkasi taas torstai-iltana, kun seurasin Isolla Rytkynjärvellä nuottausnäytöstä. Järvenselkä kimmelsi sinisenä, mutta pinnan alta kiskottiin rannalle liejuinen nuotta ja muutama kilo särkiä. Rantavesi sotkeutui mutavelliksi.

MAINOS - juttu jatkuu mainoksen jälkeen

MAINOS - mainos päättyy

Rytkynjärvistä kerrotaan, miten vuosikymmeniä sitten niitten pohja on ollut kauttaaltaan näkyvissä, jopa ison järven 7- ja pienen 11-metrisissä syvänteissä. Nyt järvissä on syvimmilläänkin vettä alle 3 metriä. Myös Kirkkojärven, Pirnesjärven ja Vatjusjärvien kirkkaista vesistä ja hiekkapohjista kerrotut tarinat hätkäyttävät.

Haapaveden historiaan perehtyminen on antanut kuitenkin myös ymmärrystä siihen, miksi järvet on päästetty nykyiseen kuntoon. Haapavedellä on eletty tavattomassa köyhyydessä. Erityisen pysäyttäviä ovat kuvat kanavatyömaista: miesporukoista kaivamassa lapiotyönä ojia, jotta metsän kasvu kiihtyisi tai saataisiin lisää viljelysmaata. Vielä 50-luvulla kanavia on kaivettu käsipelillä hätäaputöinä.

Olen ehtinyt henkilökohtaisesti tutustua useampaan mieheen, joka on aikoinaan tienannut näillä työmailla perheelleen elantoa. En osaa edes kuvitella iloa ja helpotusta, jonka työn koneellistuminen ja siitä seurannut elintason nousu on tuolle sukupolvelle tuonut. On perin inhimillistä, että siinä on iskenyt vauhtisokeus. Maata muokatessa ei ole ehditty pohtia, mitä matalille ja siksi herkille järville tapahtuu. Eikä ole painettu jarrua vielä silloinkaan, kun kiintoaineen huuhtoutumisen seuraukset ovat olleet silmin nähtävissä.

Piipsanojan kanavatyömaalla Virtalan tilan lähellä 1933. Kuvasta on tunnistettu Aate Laitila, Jussi Lilja, Yrjö Ritola, Väinö Pitkälä ja Albert Aaltonen.

MAINOS - juttu jatkuu mainoksen jälkeen

MAINOS - mainos päättyy

Me nykyiset haapavetiset nautimme aivan erilaisesta elintasosta kuin kirkasvetisten järvien rannoilla eläneet sukupolvet. Talous on ikuisesti tiukoilla, mutta eiköhän meillä silti ole varaa miettiä, mitä puuhailumme aiheuttaa järville.

Järvien kunnostamista ja vesistönhoitotoimia on tehty nyt useampi vuosi, ja pieniä positiivisia muutoksia on tapahtunut. Vatjusjärvissäkin on tänä kesänä tehty vain yksi havainto vähäisestä sinileväesiintymästä. Millään nopeilla vippaskonsteilla järvet eivät tervehdy. Edessä on vuosikymmenten työ, mutta tieto ja osaaminen järvien hoitamiseksi kasvaa koko ajan.

Katariina Anttila

Kommentoi Ilmoita asiavirheestä